Ei, en koskaan ajatellut, että minusta tulisi äiti. En ole koskaan viihtynyt lasten kanssa. Eläimet sen sijaan ovat aina ollut lähellä sydäntäni ja olenkin saanut onnekseni viettää lapsuuteni hevostallilla majaillen. Ihan ilman vanhempien valvontaa jo 11-12 vuotiaana kaikki lomat, viikonloput ja muut vapaahetket.
Varhaislapsuudestani en muista onnen tunteita, sen sijaan muistan alkoholismia ja perheriitoja. Jälkeenpäin ajateltuna luulen, että äitini oli masentunut. Hän tuntui aina makaavan sohvalla, katsoen televisiota. Isäni (myöhemmin selvisi, ettei hän ollutkaan isäni, mutta siitä lisää hetken kuluttua) oli yrittäjä, diabeetikko ja alkoholisti. Perheeseemme kuului myös kolme sisarpuolta; vanhin heistä on minua 11 vuotta vanhempi, sitten 8 ja vielä 6 vuotta vanhemmat. Keskimmäinen sisaristani asui isänsä luona. Varhaislapsuuden valokuvistakin selviää, etteivät vanhemmat olleet paljon läsnä. Olemme kuvissa sisarten kesken. Missä vanhemmat olivat sitä en oikeastaan tiedä? Meidän perheessämme puhuminen ei ole koskaan ollut vahvuus.. ei edes nyt, vaikka me kaikki neljä olemme kärsineet jonkin asteisesta masennuksesta. Ehkä olisi hyvä käydä jonkinlainen keskustelu siitä, mitkä asiat siihen on vaikuttanut.
Vanhin sisaristani joutui ottamaan vastuuta jo varhain sillä hän oli minun käytännön huoltajani. Hän teki ruoat, haki tarhasta, nukutti ja puhalsi kun tuli haavoja. Hän tapasi poikaystävänsä, nykyisen aviomiehensä jo 14 vuotiaana. Sen jälkeen muistan kulkeneeni tämän kaksikon mukana; heistä minulla on todella lämpimiä varhaislapsuuden muistoja. Elämäni ensimmäisen suuren shokin koinkin, kun he saivat ensimmäisen lapsensa minun ollessani 6-7 vuotias. En ollutkaan enää heidän tärkein. Tämä on toki luonnollista, mutta pienenä lapsena muistan sen kirpeän tuskan kun yhtäkkiä rakastava ympäristö vaihtuikin turvattomaan kotiin. Tuolloin omassa kodissani asui masentunut äiti, alkoholisoitunut isä sekä angstinen teiniksi kääntyvä sisareni. En tosiaan ollut joutunut olemaan kotona paljon ennen tuota vanhimman sisareni lapsen syntymää.
Koskaan en muista, että minua olisi kukaan kannusrtanut opiskelemaan tai oppimaan. Joskus sain lukuläksyjä ja koitin saada äitini auttamaan minua, mutta ei hän jaksanut. Sen jälkeen en muista juuri kotiläksyjä tehneeni. Koko peruskoulu meni ilman läksyjen tekoa. Kunnioitus ja ehkä pelko olivat kuitenkin niitä, jotka saivat minut käymään kiltisti ja tunnollisesti koulussa. Myös äidilläni oli jonkinlainen taipumus väkivaltaan, vaikka muistankin hänen lyöneen minua vain muutaman kerran.
En varmasti olisi päässyt rakkaan harrastuksen; ratsastuksen pariin, jos olisi selvinnyt etten käynyt koulussa. Rakastin myös musiikkia ja vapaaehtoisesti matkustin tunnin joka aamu kouluun, sillä musiikkiluokalle oli päästävä. Asuimme Helsingissä ja voin vakuuttaa, että kouluja olisi ollut kyllä ihan vieressäkin. Kuljin myös tallille bussilla. Bussi kulki 3km päähän tallista. Juoksin tallille. Äiti haki minut kyllä kotiin tallilta iltapäivisin. Kävin terveydenhoitajalla tuon tuostakin, sillä olin aneeminen ja laiha. Jännä juttu, kun en ”tykännyt” kouluruoasta eikä äitini koskaan tehnyt ruokaa kotona.. Elin pitsalla ja makaronilla.
Hevoset ja talli oli minulle tärkeintä maailmassa, olin onnekas sillä minulla oli oma kilpaponi. Kuten jo aikaisemmin mainitsin asuin tallilla kaikki viikonloput, lomat ja vapaa-ajat. Muistan olleeni tallilla onnellinen, erittäin onnellinen! Myöhemmin asiaa pohdittuani, olen ollut ehkä fiksu lapsi kun asuin 11 vuotiaasta alkaen yksin tallilla mieluummin kuin alkoholin huuruisessa kodissani. Kuinka moni 11-vuotias haluaa tai edes osaa asua yksin?
Kesälomilla äiti toi 1-2 viikon välein rahaa, jotta sain hakea ruokaa kaupasta. Muuten vanhempia ei näkynyt. Paitsi yhtenä päivänä äitini tuli yllättäen tallille minun ollessani 12-vuotias ja pyysi minut autoon istumaan. Siellä hän kertoi, ettei isä jonka kanssa olin elänyt viimeiset 12 vuotta ei ollutkaan oikea isäni. Koko perheeni oli tiennyt asian koko elämäni ajan, minulle asiaa ei vaan oltu kerrottu. Äitini oli tavannut tämän miehen minun ollessani kolme ja koska olin alkanut häntä kutsumaan isäksi, ei sitä ollut kukaan halunnut korjata. Koko ikäni olin kuullut, että olin ihan isän näköinen. Meillä oli kuulemma samanlaiset silmät. Eipä siinä sitten koskaan ollut tullut mieleen, ettei hän todellisuudessa ollut minulle mitään sukua.
Aloin kuitenkin ymmärtämään miksi tämän miehen sukulaiset, varsinkin hänen isänsä minun vaarini ei pitänyt minusta. Hän kuoli munun ollessani 5, mutta muistan kuitenkin aistineeni sen inhon mitä hänessä nostatin. Se on jännä mitä kaikkea lapsi voikaan aistia! Vaikka tämä isäksi kutsumani mies kärsi alkoholismista, oli välillä väkivaltainen ja koin useasti turvattomuutta kotona, olin hänelle hyvin tärkeä. Sen tiedän, vaikka myös hän on jo nukkunut pois vuonna 2007 vain 49 vuotiaana.. Selvin päin hän oli mitä rakastavin ihminen. Se miksi äitini tallin parkkipaikalle kertoi tästä yllättävästä asiasta johtui täysin itsekkäistä syistä; hän halusi loukata kasvatti-isääni, joka olisi halunnut pitää asian salaisuutena ikuisesti.
Ulkopuolisin silmin tarkasteltuna olen elänyt etuoikeutettua elämää; minulla oli poni, olin vaihto-oppilaana Yhdysvalloissa, sain paljon kaikenlaista aineellista tavaraa. Ulospäin näytti varmasti siltä, että elämäni on yhtä ruusuilla tanssimista. Kaikkipa vain ei tiedä, että kaiken aineellisen tavaran keskellä en saanut koskaan kotona hyväksyntää. Äiti vaati minua muuttamaan sisarelleni 16-vuotiaana. Kun 17 vuotiaana tulin takaisin Suomeen vaihto-oppilas vuoden jälkeen, muutin omaan asuntoon. Sen jälkeen en myöskään ole saanut taloudellista tukea kotoa.
Tälläisellä perhetaustalla en siis koskaan kuvitellut, että minusta tulisi koskaan äiti.. Nyt kuitenkin olen matkalla äitiyteen. Siitä kerron lisää seuraavalla kerralla.
Tästä tekstistä voisi päätellä, että elämäni olisi yhtä masennusta ja paskaa. Sitä se ei missään tapauksessa ole! Olen elänyt juuri siten kuin olen halunnut, enkä koskaan ole vedonnut siihen, että en pysty jotain tekemään koska kotona oli vaikeaa. Tässä oli vain kerrottu taustani siksi, että on jatkossa helpompi ymmärtää valintojani ja ajatuksiani tulevasta.
”
Tulevan äidin päiväkirja 